Taidon oppiminen ja opettaminen luento ja siitä nousseita mietteitä

Teen tämän lankatyöt ja huovutus -kurssin kanssa samaan aikaan syventävää harjoittelua kakkosluokalla ja siellä minä opetan vastuuaineenani käsitöitä näille oppilaille. Tämän luokan käsityön tunteja seuratessani olen päässyt kokemaan joitakin tähän kurssiin hyvin liittyviä hetkiä ja tilanteita. Tässä yksi niistä: 

Käsityötunnilla olin myös seuraamassa kaksi tuntia. Tunnin aiheena oli solmeilu ja tasosolmu. Lapset tekivät scoopidoo-naruilla (muovista venyvää ja ohutta) ja moppilangalla solmeillen. Teimme Minna Kovasen ja Pirkko Valkosen kirjan Käsityöntaito: Ideoita tekstiilityön, teknisen työn ja askartelun tekniikoihin sivun 30-31 pohjalta näitä töitä. Eräs tyttö ei meinannut muistaa miten solmun teko meni, joten keksin hänelle mielikuvatarinan solmusta. Tämä tuntui auttavan. Tarina meni jotenkin näin: Ensimmäinen lanka sukeltaa sillan ali ja hyppää toisen langan yli, sen jälkeen toinen lanka menee sillan päältä ja sukeltaa koloon. 

(syventävän harkan päiväkirjasta)

Käsityötieteen luennolla puhuimme taitojen oppimisen malleista. Tämän luennon aikana mietin edellä kuvaamaani mielikuvatarinan keksiminen oli hyvä oivallus. Mietin itse, että pitäisikö käsitöitä opettaa enemmän oikeilla käsitteillä ja tarkasti kuvaillen, mutta näin ei ollut. Ainakin pienillä lapsilla uskon tällaisten mielikuva ym. apukeinojen auttavan tekemisen alkuun pääsemistä ja taidon automatisoitumista sekä mieleen palauttamista. Työmuistimme on lyhyt, pystymme käsittämään vain noin 4-7 asiaa kerrallaan, joten muistikuvat voivat auttaa. 

Käsityön opettajana pitäisi muistaa monta asiaa joita ottaa huomioon opetusta suunnitellessa ja toteuttaessa. Tässä muutamia huomioita, joita minulle jäi mieleen luennolta:

- Ekspertti ei ole aina paras opettaja aloitteleville oppilaille

- Ihminen voi tarkkailla vain yhtä asiaa kerrallaan ellei toiminta ole pitkälle automatisoitunutta  esim. jos laitat musiikkia, niin valitse rauhallista taustamusiikkia mihin ei tarvitse keskittyä

- Motivaatiolla on suuri merkitys taidon oppimisessa: joko haluan oppia jonkun taidon, jotta voin saada esim. kivan pipon itselleni TAI taidon harjoittelu itsessään, esim. idolin/vanhemman/kaverin tekemisiä haluaa matkia --> suunniteltujen käsitöiden tulee motivoida monenlaisia oppilaita, mikä tuo haasteita opettajalle

- taidon opettaminen demonstraation avulla  ei liikaa vaihtoehtoja, vain oleellinen demonstraatioon, yleiskuva (kokonaisuus, mihin pyritään), osavaiheet,  visuaalinen tuki (auta oppijaa erottamaan havaittavaksi tarkoitetut asiat), mahdollista näkeminen, ei oppimista häiritseviä seikkoja, työote!, liikkeet hitaasti ja perustellusti verbaalinen tuki (selkeät ohjeet, ei ”tuosta tuonne ja siitä vaan”)  auta muistamaan (opeta samoin kuin oppimateriaalissa mitä käytät)  auta ymmärtämään (lyhyet perustelut)  aktivoi oppija mukaan (kysymykset, mielikuvaharjoittelu, verbaalinen harjoittelu, visuaalinen harjoitus, työparityöskentely)

- opettajana mieti harkiten minkä otteen ja tavan opetat oppilaille, koska opitusta tavasta on vaikeaa oppia pois. Onko ongelma jos joku lapsi osaa jo virkata, mutta ote on erilainen kuin mitä itse teet? Minusta tämä ei ole ongelma, kunhan työskentely sujuu oppilaalta. Jos asento olisi vaikka todella epäergonominen tai erityisen hankala tehdä, niin silloin saattaisin lähteä oppilaan kanssa harjoittelemaan uutta tapaa

- demonstraatio = ope tekee, ei oppilaat & yhteinen harjoitus eli johdettu harjoitus = kaikki tekee (yhteinen harjoitus toimii joskus, mutta usein on hyvä demonstroida ensin)

- tue itseohjautuvaa harjoittelua,  anna materiaalia johon tukeutua ja ohjaa käyttämään niitä, harjoittelun aikana verbaalista, visuaalista ja kinesteettistä tukea, kaikki oppilaat eivät tarvitse jatkuvaa apua, joten opeta heitä pääsemään eteenpäin työssään omatoimisesti

- puolen tunnin harjoittelun jälkeen tarkkaavaisuus alkaa heikentyä, mieluummin tehokkaasti tunti kuin kaksi löperösti

- oppilaille tulee kertoa taidosta ja sen oppimisen vaikeudesta, jolloin oppijalla on realistinen kuva ajan käytöstä. Esim. neulomista ei opi niin nopeasti, että villapaitoja voitaisiin neuloa jo ekalla luokalla, auta näkemään edistyminen, selkeitä välitavoitteita  harjoituksista ei liian helppoja eikä vaikeita, onnistumisen kokemuksia kuitenkin pitäisi tarjota

- opitusta suurin osa unohtuu ensimmäisenä päivänä, joten tue oppilaiden halua harjoitella kotonakin. Mielestäni ope voisi kertoa vanhemmille millä tasolla koulussa mennään käsitöissä ja ohjeistaa heitä, miten lapsia voi tukea käsitöiden tekemisessä kotona. Uskoisin, ettei käsitöistä tule usein läksyä, mutta mielestäni myös vanhempien olisi hyvä nähdä lastensa tekevän käsitöitä. Tämä sen takia, että he voivat nähdä lasten hienomotorisia taitoja samalla ja saada käsitystä vaikka lasten suunnittelutaidoista

- kun oppilaalla on taidot automatisoituneet, hänelle voi näyttää ja ohjata soveltamaan

- ymmärtävän oppimisen kannalta olisi hyvä antaa taustalle periaatteita ja perustella tekemistä. Kun ohjaat toisen suunnittelua opettajana, niin ei pitäisi antaa valmiita vastauksia vaan laita oppija miettimään. Oppilaiden ajattelua ei tulisi rajoittaa omilla ennakkokäsityksillä käsitöistä (puhu ääneen mahdollinen hiljainen tietosi, jotta oppilas ymmärtää miksi itse käyttäisit vaika tiettyä materiaalia jossain työssä. Onko aina perinteinen ja hyväksi havaittu tilanteeseen sopiva? Voisiko välillä hullutella huolella?)

Aloittelijan voi olla vaikeaa päästä suunnitelman mukaiseen lopputulokseen. Millaiset suunnittelumenetelmät ja aiheet tukevat aloittelijan työskentelyä neulahuovutuksessa?

V: Mielestäni käsitöitä tehdessä suunnitelman mukainen lopputulos vaatii jo hieman taitoa ja omien kykyjen sekä tekniikoiden hallinnan ymmärtämistä. Aloittelijan on hyvä muistaa, ettei suunnitelmasta kannata tehdä liian hankalaa toteuttaa. Suunnitelman jatko-osana on mielestäni työvaiheiden pohtiminen. Jos tässä vaiheessa oppilas ei tiedä, miten jonkun osan suunnitelmastaan toteuttaa, hän voi pohtia olisiko suunnitelmaan toinen ratkaisu.

Oman kokemukseni mukaan huovutuksen lopputuloksista tulee harvoin tarkkoja, joten ehkä tällä tekniikalla sellaista ei kannata yrittääkään toteuttaa. Suunnittelussa käytetään usein lyijykynää, jolloin luonnoksista saa piirrettyä hyvin tarkkoja. Jos suunnitteluväline vaihdettaisiin paremmin tekniikkaa vastaavaksi, voitaisiin suunnitelmista saada paremmin lopputulosta vastaaviksi. Näin myös suunnittelemisesta tulisi uusi puoli esille, sellainen joka jättää varaa myös työskentelyn aikana työn muokkaamiseen. 

Tässä tämän päivän luennosta muutamia mietteitä. 

Terveisin, 

           Elina